Naksutin hankittiin Aidan ollessa pentu. Naksutin kaivettiin uudestaan esiin muutamaa vuotta myöhemmin. Dian ollessa pentu naksutin pääsi pöydälle asti. Viime viikonlopun tehopsyykkauksen jälkeen naksu pääsi vihdoin tositoimiin kun aloitettiin Dian tokoprojekti (huumorintajuisten kavereiden kesken projekti nimeltä Dia tottelevaisuusvalioksi)!

Muutaman päivän aikana on tutustuttu naksun toimintaan ja opittu tökkäämään noutokapulaa. Lisäksi "uusi" lelu on päässyt osallistumaan perusasentotreeniin sekä maahanmeno-istumis-seisomis-leikkiin. Iloinen yllätys viimeksi mainitussa oli se, että vaihdot seisomasta muihin asentoihin ja takaisin sujuivat helpoimmin liikkumatta. Aika erikoinen kaveri, ainakin kun isoäitiinsä vertaa :D Noh, katsellaan kuinka pitkään tämänkertaista tokoinspistä riittää, aiempi ennätys taitaa olla kuukausi.

Eilen pidettiin naksutaukoa menevämmän lajin parissa. Vuorossa siis keskiviikon maratooniagipäivä, joka tosin loppui tuntia tavallista aiemmin terapialenkkiseuran poissaolon vuoksi. Hyvä homma sinänsä, ehti vielä oikean vuorokauden puolella ilmoittaa kisoihin - vaihteeksi viime tipassa ;)

Treeneissä Niinua sijaisti tällä kertaa pariskunnan toinen osapuoli Teemu. Rata näytti hurjalta, ja tuntui siltä vielä tutustuessa, mutta taas kerran kannatti seurata edellisen koirakon suoritusta. Eniten päänvaivaa aiheuttaneisiin kohtiin saatiin vinkkejä, joita sitten vaihteeksi sovellettiin käytäntöön, tutustumatta rataan uudestaan. Kuittia tulikin siitä, ettei aina välttämättä kannattaisi muuttaa suunnitelmaa viime hetkellä. Joopajoo, onhan se kisoissakin tullut huomattua... Joka tapauksessa tällä kertaa kannatti. Eka kierros tuntui tosi sujuvalta, ja ilmeisesti siltä näyttikin. Seuraavaksi haettiin sitten tyyppivirheitä juoksemalla rata läpi kahteen kertaan putkeen. Oma kunto petti, pää ei kestänyt, ja jostain syystä urauduin tekemään samat virheet yhtään mitään muuttamatta. Mikä siinä on, kun ei voi sitä ohjausta muuttaa vaikka tietää miten se tehtäisiin?? Haloo! Taas tuli ajattelemisen aihetta, aiheesta. Teemun treeneissä kyllä itselleni parasta antia on ehdottomasti se, että ohjaaja herätetään ajattelemaan. Konkreettisesti pysäytetään miettimään sitä mitä ollaan tekemässä, miksi sitä ollaan tekemässä, mitä on muutettava jotta saataisiin tehtyä sitä mitä ollaan tekemässä, ja ennenkaikkea miksi sitä sitten ei tehdä, jos kerran tieto ja taito periaatteessa on olemassa. Juuri tätä me tarvitaan! Lisää kiitos :)

Treenien vetämisen ajan taukoa, ja sitten vuoroaan odottikin jo lainaliitäjä Sarppa :) Saran kanssa tehtiin samaa rataa. Keinun jälkeinen vekki ei meinannut löytyä millään. Kysymys kuuluu miksi? Voisko pistää sen piikkiin että siinä vaiheessa ei vaan menty enää ihan täydellä kapasiteetilla? Dian kanssa ei ollut ongelma, mutta joku palikka ei nyt loksahtanut kohdilleen. Sarppa onneks pelastaa kepeille mennessä heikommankin ohjauksen ;) Valssi putkelle mennessä tuntui tiukalta paikalta Dian kanssa, mutta yritäpä saada maxi kääntymään siinä tilassa. Hyllylle ei olisi menty ekallakaan yrityksellä, mutta muutama uusintaotto sai oman liikkeen oikeaan suuntaan, ja ohjauksen oikea-aikaiseksi, huippua! Putken jälkeistä suoraa (joka Dian kanssa osoittautui akilleenkantapääksi) koitin ensin ohjata siten kuin Dian kanssa oli tarkoitus. Niinpäniin, näemmä tunti on se aika joka vaaditaan herneiden liikuttamiseen. Loppujen lopuksi Dian kanssa epäonnistunut ohjaus toimi Saralla paremmin, joten siihen vaihdettiin, mutta tulipahan koitettua sitä toistakin vaihtoehtoa sitten. Putken jälkeisessä takaaleikkauksessa Sara ja Dia toimivat vähän yllättäenkin eri tavalla. Siinä missä Dia on oppinut lukemaan laiskaa ohjaajaa, täytyy Saralle muistaa antaa vähän enemmän infoa ja tilaa. Loppuun otettiin vielä muutamia kontakteja, ja testailtiin mikä äänensävy tavoittaa pienen bc:n tietoisuuden. Löytyihän se :) Miljoonasti kiitoksia Emmille käyttöohjeista ja sanakirjasta!

Ylipäätään tämä lainaliito on ennenkaikkea opettavaista. Maxikoiran mukanaan tuomat haasteet ovat suht selkeitä, ja ne kyllä ymmärtää jos vielä radalla onnistuu ne muistamaan. Tilaa tarvitaan enemmän, sekä ennen että jälkeen esteiden, muutama pitkäjalkainen iso askel vie pidemmälle kuin muutama lyhytjalkaisen vastaava, ja tarvittavan infon antaminen hyvissä ajoin on just sen verran tärkeämpää kuin medin kanssa (vaikka Dia pitkälle ampuukin, olisi sillä kuitenkin ainakin teoriassa mahdollisuus reagoida nopeammin myöhästyneeseen ohjaukseen). Sen lisäksi oman liikkumisen ja sijainnin merkitys korostuu - oikeaan aikaan oikeaan suuntaan ja kohtaan. Dian, ja etenkin Aidan kanssa saa niin paljon anteeksi, että ajan kanssa ohjaus laiskistuu. Toki toisenlaisen koiran kanssa saa sitten taas erilaisia asioita anteeksi, mutta ne ovat sitten suurelta osin niitä jotka omien kanssa täytyy muistaa.

Niinpäniin. Koko ajan oppii ja kehittyy. Vielä kun saisi pään toimimaan siten, että kisatilanteessa sieltä saisi kaiken esiin. Niinkuin treeneissä saadusta palautteestakin käy ilmi, omaan asenteeseen treeneissä pitäisi panostaa, ja sitä kautta sen saisi sitten siirrettyä myös kisatilanteisiin. Jokainen kerta kun antaa itsensä oikoa treenatessa, uppoaa väärä malli syvemmälle ja vaikeammin kitkettäväksi. Ironista kyllä, täysin sama pätee koiran toimintaan. Mikäli kisasuorituksissa halutaan onnistumisia, ei virheellisiä suorituksia pidä hyväksyä myöskään treenitilanteessa - sen enempää ohjaajalta kuin koiraltakaan.