Kuinka voi jonain päivänä mennä kaikki pieleen? Jos haluaa kultareunusta etsiä, vois kai ajatella, että parempi niin että silloin tällöin on yks huono päivä ja muuten kaikki sujuu, kuin se että joka päivä ois pikkasen p****.

Aamuherätys kello unohtunut laittaa soimaan, joten puoli tuntia liian myöhään ylös. Onneksi sentään puoli, eikä kaksi ja puoli? Vaikka toisaalta tänään ois voinut jättää heräämisen väliin kokonaan.

Aamu jatkuu huoltomies soittaa ovikelloa: ihan vaan heads up, sun auto tuolla kadulla on ajettu kasaan, viiskakkonen siellä oli kuulemma seissyt hätävilkut päällä aamuseitsemältä. Jepjep, kerrankin toivoo että kasalla tarkoitetaan isoa isoa lumikasaa jonka joku huomaavainen auraaja on tyhjentänyt auton päälle. Mutta ei, siitä ei ollut kyse. Ajokunnosta kysyttäessä ilme oli vähän vaikea; no... ehkä..? Seuraavaksi puhelin soi, HKL:stä päivää. Soittaja oli oikein mukava ja jopa huumorintajuinen, ja itsekin olin siinä muutamassa minuutissa huoltomiehen visiitin jälkeen kasannut itseni niin että sain toivotettua hyvät viikonloput. Pisteet kotiin omasta rakentavasta asenteestä (eihän se hänen vikansa ollut), ja heille puolestaan nopeasta ja asiallisesta toiminnasta. Hetken päästä soitti ovikelloa vielä saman kohtalon kokenut naapuri, joka halusi myös antaa pienen ennakkovaroituksen jottei tule yllärinä kiireessä autolle spurtatessa. On mulla ihania naapureita, oikeasti :) (note to self: ole entistä huolellisempi koirien käytöksen suhteen ja muista hymyillä rappukäytävässä vaikka ei fiilis aina sen mukainen olisikaan)

Aamupäivä Ei muuta kuin pikapikaa taloyhtiön toiselle laidalle kaivamaan laina-autoa nietoksesta, ja nokka kohti Viikkiä. Puolen tunnin jonossa istumisen jälkeen totesin että taitaa olla peli menetetty tenttiin ehtimisen kanssa. Aida onneksi huomaavaisesti piti matkan ajan seuraa, ja viihdytti kiipeilemällä syliin, tökkimällä kuonollaan, blokkaamalla vaihdekepin ja antamalla suukkoja sopivissa kohdissa. Noh, tentissä oltiin vartin verran myöhässä ja keskittymiskyky oli sitä luokkaa että ulkona oltiinkin sitten jo varttia myöhemmin. Plussaa tästä reissusta on vaikea löytää, palataan asiaan sen suhteen.

Kotiin, peiton alle suklaalevyn kanssa? Jotta päivä jatkuisi samalla hyvällä tahdilla kun se alkoikin, ei kotiinkaan voi selvitä kovin helposti. Kolaria en onneksi ajanut, vaikkei sekään kovin kaukana ollut. Ei muuta kuin auto parkkiin ja kävellen kohti kotia kaivellen avaimia kohmeisin sormin (kyllä hanskat unohtuivat aamun kiireessä) taskusta, toisesta taskusta, laukusta, taskuista uudelleen. U-käännös kohti laina-autoa jossa avainten etsintä jatkui autosta, taskuista ja laukusta. Itkupotkuraivaria pidätellen puhelu maailman parhaalle huoltomiehelle joka jo odottikin kotiovella kun sinne asti päästiin. Miljoona lämmintä ajatusta hänelle!

Traagisinta tässä päivässä on kuitenkin ehkä se, että kaiken tämän jälkeenkään ei suklaa maistu. Olenkohan mä tulossa kipeäksi?