AVA, kolme pientä kirjainta joista saa niin ison hyvän mielen :)

Lauantai vietettiin Purinalla kisoissa. Jonkin aikaa vikoina ilmopäivinä on aiheuttanut harmaita hiuksia päätös siitä kenet ilmoittaa ja mihinkin. Tällä kertaa ongelma ratkaistiin siten, että Dia jäi agiratatauolle kisaten hyppärit, ja Aida puolestaan pääsi näyttämään osaamistaan agiradoille. Vaikka viime kesänä kahden koiran kanssa samoilla radoilla kisaaminen tuntui oikein hyvältä, tässä vaiheessa on selvästi apua siitä että saa keskittyä vain yhteen. Olisiko syytä siinä että talviaikana ei tule treenattua niin paljoa, etenkään samoina päivinä molempien kanssa?

Dian eka rata meni ihan kivasti lukuunottamatta yhtä hyppyä jolla sitten hyllytettiin. Rataa katsellessani mietin että "niin en ainakaan tee", ja niinhän mä sitten kuitenkin rataantutustumisessa huomasin tekeväni. Kun ei ehdi niin ei ehdi. Ja kun ei ehdi, tehdään hylly. Ni. Livahtipa siinä ehkä pieni ruma sanakin, kuitenkin nimenomaan omaan, ei koiran tekemiseen kohdistuen. Alkurata kuitenkin hyvä, samoin loppu. Tehtiin kepeille aika tiukka takaaleikkaus jonka onnistumista epäilin, mutta niin se vaan sujui. Great!

Seuraavana oli Aida vuoro agiradalla. Tutustumisessa rata tuntui tosi hyvältä, Aidaa on niin helppo ohjata. Hetken pohdin miten Dian kanssa tekisin jos tekisin, ja HUI, onneks ei tarvinnut tehdä. Radalle lähtiessäkin tuntui hyvältä, tosi rauhallinen ja varma fiilis, joka sitten itse asiassa kantoi ihan viimeiselle hypylle asti. Missään kohdassa ei tullut sellaista oloa että ajoitus olisi pielessä, ei ehtisi suunnittelemaansa paikkaan, tai muuten vaan eksyisi ohjauksessaan. Puomin kontaktia mä vähän pelkäsin jo kisapaikalle mennessä, se kun on tehty vähän niin ja näin, mutta tosi kauniisti otti senkin. Nähtävästi on auttanut kontaktitreeni, sekä on ahaaelämys siitä että rauhallinen olemus (paniikinomaisen p*rkeleen karjumisen sijaan) saa koiran tekemään tarkempaa ja maltillisempaa duunia ko. tilanteessa. Mutta joo, vaikka vähän hitaasti tultiinkin, tässä vaiheessa olen tajuttoman tyytyväinen sekä koiraan että itseeni siinä hetkessä. Kuinka pienen ilon voi yhdestä asiasta saada? Loppurata jatkui samalla lailla. Tarkkaa, tekemistä, ilman kaaosta kummankaan osalta. Miksei aina voi olla niin hyvä olo radan jälkeen! Eikä yhtään huonontunut fiilikset tulostaulua katsellessa! Varovaisesti olin tulkitsevinani, että serti sieltä ehkä napsahti, ja sitä myöden Agilityvalion arvo. Varovainen epäily sai varmistuksen hyvinkin pian, kun palkintoja jaettaessa kouraan ojennettiin aaaaainakin metrin mittaisilla nauhoilla varustettu valioruusuke :) Mulle ominaiseen tapaan kestää tovi ennenkuin tieto tapahtumista saavuttaa tajunnan, joten varsinainen saavutuksen ansaitsema superjuhlafiilis saavuttaa huippunsa varmaan ensi viikon puolivälin kieppeillä :D

Aidan seuraava rata meni aikalailla samoilla fiiliksillä. Sen verran huomasi keskittymiskyvyn karisseen, että yhdessä kohdassa vedin koiraa itseeni päin askelta liian aikaisin -> kielto. Muuten tosi nätti rata, tykkäsin.

Dia pääsi vielä pinkomaan vimpparadan. Rata oli (päivän muiden ratojen tapaan) tosi kimurantti, ja päivän teemaa noudattaen varustettu mun mittakaavalla arvioituna tosi pahoilla ansaesteillä sekä reilulla määrällä hankalia takaakiertoja (etenkin hyppysuoran viimeisenä sekä melkein suorien takaaleikattavien putkien jälkeen). Näitä täytyykin muistaa muuten treenata, molempia. Valitsin väärän ohjausstrategian kohdassa jossa koira piti saada putkesta hypyn kautta kepeille ja välttää pahasti ansana oleva putki (kertoopa paljon ilman kuvaa). Aidan kanssa olis tämä toiminut, Dian kanssa ois pitänyt ottaa putken (ja hypyn jälkeen haltuun) eri puolelta kuin mihin siirryin, ja kääntää sylkkärillä kepeille. Sinne putkeen se siis livahti, kovaa vauhtia välittämättä pätkääkään naama punaisena karjuvasta ohjaajasta. Oma moga, ei voi kuin ottaa opikseen. Jatko sujui hienosti, jopa odottamattoman hienosti. Takaakierrot menivät täysin saumattomasti, samoin loppujen ansaesteiden ohitus. Erityisen tyytyväinen mä olin tällä kertaa omaan liikkumiseeni. Ensimmäisellä kahdella hypyllä Dian tyyli edetä "hippasen isoäitiään salamamaisemmin" hätkähdytti kahden edellisen itse juoksemani radan jälkeen, mutta onneks nelosena oli putki jonka turvin sain annettua jaloille käskyn heilua vähän rivakammin. Muutamassa kohdassa joutui juoksemaan oikein tosissaan (vrt. aiemmat pohdiskelut aiheesta), sekä kieppumaan takaatyöntö-valssi-väistö-valssi-kuvioita olematta koiran tiellä. Nämä sujuivat, enkä muista koska olisi ohjaus tuntunut Dian kanssa toimivan yhtä saumattomasti kisatilanteessa. Huippua, lisää näitä! Saattoi kyllä johtua siitä etten ennen lähtöä tajunnut jäädyttää liikettäni panikoimalla sillä että "pitää sit kans liikkua", vaan tilanteessa joutui toimimaan spontaanisti. Radan jälkeen tuttu totesikin ystävällisesti jotain siitä, kuinka oli katsellessaan ihmetellyt että miten mun on mahdollista kipittää sitä tahtia. Tjaa, pitäiskö ottaa kehuna, vai jonain ihan muuna? ;)

Summasummarum, erinomainen päivä meidän agikisojen historiassa! :)