SM-kisojen (ja SM-tuomarin joka nimikirjaiminaan näitä samoja kantaa) kunniaksi monien treenien teemana on viime aikoina ollut suorat putket, eikä eilinen ollut poikkeus. Toki oli Niinu kehittänyt monta kiemuraakin joukkoon, ja huh, siinähän sitä kiemurreltiin. Kiemuralla olivat sekä ohjauskuviot, toruja saava ohjaaja että päivän juoksulenkin uuvuttamat jalat jotka kiemursivat aina väärään suuntaan kuin oli tarkoitus. Koirat saatiin onneksi yllättävän usein kiemurtamaan oikeaan paikkaan, ohjaaja oli tällä kertaa huomattavasti enemmän kuutamolla. Aidan ja Dian lisäksi sain bonuksena kirmata Nessan kanssa, aikas jees. Hermot eivät vaan oikein meinanneet kestää kun ei-niin-kovin-pilkkuaviilaava-Laura istuskeli katsomassa suoritusta. Huh, mitä räpellystä!! Koiraa ei onneksi haitannut vähääkään. Joka tapauksessa taisin tarjota hirnuvalle yleisölle huumoria koko rahalla. Eikä kouluttaja ja koulutettavakaan taineet ihan vakavaa naamaa näyttää koko aikaa...

Nessan kanssa ei taidettu tehdä rataa kertaakaan putkeen. Hyvä niin, parempi viilata ajatuksella kuntoon kohta kerrallaan. Väliin saatiin kuulla mm. että niin, ei se olekaan maksikoiralla niin helppoa, yms. muuta kannustavaa ;) No joo, eipä ollut sitten medikoirallakaan, kuten myöhemmin kävi ilmi. Alkuun viilattiin ihan ohjaussuunnitelmaa uusiksi, ja tästä oli sitten tietysti apua kun lähti muiden kanssa tekemään. Perusjutuissa oli feelua - mihin jätän koiran, mihin suuntaan jätän sen nokan osoittamaan, mitä kautta kierrätän siivekkeen ympäri mikäli haluan koiran laskeutuvan kuono kohti seuraavaa estettä... Erinomainen pointti oli ekan esteen merkkaaminen mikäli se pitää suorittaa poispäin radasta. Etenkin vesiäisten kanssa tämä oli kullan arvoista. Eipä sitä muista aina ajatella vaikkei nyt ihan eka kerta ollutkaan kun siitä on ollut puhetta. Päivän pahimpana ongelmana tuntui itse Nessan kanssa olevan se etten ollut ajoissa. Sitä myöten ropisi alas rima jos toinenkin, ja kaarrokset olisivat varmaan venyneet vielä pidemmiksi elleivät seinät olisi tulleet vastaan. Nooh, kyllä ne kohdat saatiin sitten kuntoon kuitenkin, ja kokonaisuudessaan jäi hyvä fiilis. Paljon pistän kuitenkin sen piikkiin, että oli oikeasti hirveän hankala keskittyä itse tekemiseen tuossa tilanteessa. Sekä radan suunnittelun osalta, että ihan siinä suorittamisessa. Tarpeeksi kun on jäissä, ei ole kai ihmekään että vähän kulkee hitaalla koko kartturi. Sinänsä ihan hyvää treeniä pääkopalle etenkin näin arvokisojen alla. Kyllä sitä joskus täytyy kisoissakin pystyä suoriutumaan vaikka vähän paineita oliskin. Mutta joo, vähän tuli Nessan kanssa samanlainen fiilis kuin ekaa kertaa kisaradalla Saran kanssa, nauratti jo itseäkin :D

Tähän väliin täytyy todeta että nämä pitäisi kirjoittaa sillä sekunnilla kun kotiutuu reeneistä, meinaan Dian kanssa ei rata myöskään mennyt kertaakaan nollalla läpi, vaan enää en muista mikä kaikki tökki. Turhan helposti taisi lähteä takaakiertoon muutamassa kohdassa, niinkuin sillä on tapana. Samoin puututtiin siihen miten kääntyy hypyltä aina välillä just sinne minne ei tarttis. Tämähän juontaa juurensa ilmeisesti siitä, että mä en ole ollut aina järin looginen takaaleikkauksissani ja kieputtaessani siivekkeen ympäri itseni puolelle. Ilmeisesti en ole sitä vieläkään. Tää on nyt asia jota täytyy oikeasti työstää vähän, sekä omassa päässä että käytännössä. "Ongelman" tiedostin jo jokin aika sitten, mutta käytännön toteutus täytyy saada kuntoon. Ei muuta kuin videokamera kainaloon ja hallille. Lisäksi pohdittiin että miten se niisto nyt sitten ihan oikeasti tehdäänkään, jos ihan oikeasti halutaan saada sillä aikaan se mitä sillä nyt ylipäätään on tarkoitus saada aikaan. Ihan ekaks mun täytyy päästä eroon keinuheppailevasta jalastani, joka sitkeästi kuvittelee lähtevänsä peruuttamaan (niinkuin sen valssatessa olisi hyvä tehdäkin). Tokihan koira näinkin päätyy loppujen lopuksi haluttuun suuntaan, mutta on vaan vähän turhaa työntää se ensin koivellaan laskeutumaan 90 astetta väärään suuntaan, josta se sitten kaarroksen kautta pääsee perille. Kaikki liian monta liikkuvaa raajaa saatiin lopuksi liikkumaan oikeisiin suuntiin, ja käännös nätiksi. Jes, onnistumisia :D Mutta oikeasti mä olen sitä mieltä että puhtaiden 60 esteen ratojen lisäksi on välillä hyvä miettiä ihan yksittäisiä asioita ja sitä että ihan perusohjaukset pysyvät kunnossa. Tätä tulee tehtyä liian vähän, etenkin niin että vieressä on silmäpari joka huomaa mitä teen, ja osaa vielä rautalangasta vääntää sen, mitä pitäisi tehdä! Onni on hyvä koutsi :)

Aidan kanssa en tainnut kovin pitkään jaksaa. Alkuun tuotti odotetusti ongelmia "hyppy tyhjään", merkkaamisella korjaantui. Eniten päänvaivaa taisi kuitenkin tuottaa keppien jälkeinen hyppy, jonka taakse hakeutui kerta toisensa jälkeen. Ihan sama valssasinko vai teinkö sokkarin, yritinkö ottaa haltuun vai vetää omalla liikkeella, damn! Tämä on aina ongelmana tällaisissa kohdissa. Takaaleikkausta koitettiin seuraavaksi, ja sehän toimi täydellisesti! Hallojaa, miten ei tullut mieleen??? Siis kummankaan aiemman kanssa edes vaihtoehtona? Dian kanssa koitin vielä myöhemmin samaa, ja aivan täydellisesti toimi senkin kanssa. Kääntyivät molemmat siivekettä nuollen, olin loistavassa paikassa jatkoa ajatellen, ja tuntui tosi luontevalta. Tää on syytä pitää mielessä, toimii! No joo, se oli ehkä se tämän treenin kirkkain välähdys Aidan kanssa. Lopussa sain muistutuksen siitä et ei se ihan yhtä hyvin irtoa kuin Nes. Outo juttu?

Kaiken kaikkiaan tosi hyvä fiilis jäi taas reeneistä. Mukaan kun heitti pari lenkkiä ehkä kaikkein parhaiden reenikaverien kanssa, voi kai sanoa olevansa tyytyväinen :)